Armo ei ole ikinä reilua
No mä poltin sen talon, ja lapsen siellä sisällä. En mä tosin tiennyt että se oli siellä, toisaalta
en mä myöskään tarkistanut että se talo olis ollut tyhjä.
Kun ne vihdoin sai mut oikeuteen, valamiehistö armahti mut. Jo kahden päivän päästä mä kävelin vapaana
miehenä.
Kyllä mä vähän mietin miltä sen lapsen vanhemmista tuntuu.
Tiesin että se on väärin. älä mene äidin käsilaukulle. Mutta kaikilla muille
oli hieno uusi lelu ja tahdoin samanlaisen. Otin äidin laukusta just tarpeeks
rahaa siihen leluun.
Kun äiti sai asian selville, se ei ollut edes vihainen, ei se rankaissut mua millään lailla.
Jotenkin se tuntu vaan pahemmalta. Se oli väärin. Ansaitsen rangaistuksen
Siis, eihän se oo mitään varastamista, muutamia kyniä ja papereita silloin tällöin, ei oikeestaan mitään.
Jopa pomo ajattelee niin, ei se ainakaan sanonut mitään kun sai selville. Muutamia kyniä ja papereita,
silloin tällöin. Ei se oo varastamista, oikeesti.
Ne päästi sen paskiaisen menemään! Miten! Sanoivat että armahtivat, Sen!
Kuka armahtais mun tytärtä? Kuka armahtais mua?
Se ei oo oikein! Se ei oo oikeus! Se ei oo reilua, ei millään lailla! Sen
kusipään pitäis maksaa!
Se luotti muhun, en oikeen tiedä miks. En oo koskaan ollut mikään luotettava tyyppi,
ainakaan omasta mielestäni.
No, tottakai mä petin sen. Ei se ollut mitenkään tarkoitus, sitä vaan kertoo
juttua ja haluaa kertoa sen parhaimman ja maukkaimman juorun. Se vaan tuli
ulos, sillei vahingossa. Emmä edes ajatellut sitä silloin.
Se oli surullinen tietenkin. Luulin, ettei se pitäis muhun mitään yhteyttä
enää sen jälkeen, mutta se piti. En todellakaan uskonut, että se luottais
muhun enää, mutta se luotti.
Mä en ymmärrä ihmisiä niinkuin se.
Ilman oikeaa ja väärää, armoa ei ole.
Idea, Konsepti: O
Tekstit: O